my mom is an angel now

 

 

 

'pienenä kuvittelin että maailmassa kaikki rakastais mua. muistan ne sanat etten kuolisi koskaan enkä ikinä itkisi sua. enkä tekis mitään väärin, juoksisin maailman ääriin'

 

 

 

 

yhtenä aamuna isi tuli herättämää mut. syväl mun päässä mä tiesin jo, mistä oli kyse, mut piilotin sen tiedon iteltäni. istuin keittiönpöydän ääree, ja kuuntelin, enkä ymmärtäny. jossai mun päässä joku käski itkeä, ja siinä sitte hetken aikaa tihrustelin, ja lähin pukemaan. ei, mun ei olis ollu pakko mennä kouluun. mut mä halusin. mä en tajunnu mitä oli tapahtunu, enkä seuraavaan kolmeen vuoteen tulisi kunnolla tajuamaankaan.

 

kerroin parille kaverille, nauraen. kukaan ei uskonu mua. en mä itekkään. mut mä sain vastaani paljon suruvalitteluita ja osaan ottoja. niin paljon , että mä koin hukkuvani niihin. musta se oli typerää. 'otan osaa' en tajuu vieläkään sen kunnollista merkitystä. haluut olla osana tätä kaikkea? tuskimpa. ku hautajaiset oli ohi, mä huokasin helpotuksesta. nyt mä voisin unohtaa tän kaiken.

 

niin mä tein. vasta muutaman vuoden päästä mulle kolahti. mulla ei oo enää äitiä. mä vihasin. mä vihasin kuinka mä olin jättäny sairaala vierailut niin vähälle, miten mä saatoin olla niin itsekäs. mä vihasin mun vikoja sanoja. mä vihasin sitä lupausta: 'en kuole, mä lupaan'.  mä vihasin kuinka muut höpötti niitten äiteistä sitä ja tätä, mut mulla ei ollu mitään mistä höpöttää. kateellisena kuuntelin vieressä. monien syiden seurauksena mun itsetunto alko murenemaan.

 

 

välillä mä yritin harajailla mun itsetunnon murusia rikkalapioon, ja liimata ne paikoilleen, koota sen ehjäks, - nolla tuloksin. mä yritin piilottaa mun olon ja tunteet jonkuin muurin taakse. välillä en vaa enää jaksanu piilotella niitä, ja se muuri sortu. mua hävetti itkeä muitten eessä. välillä koulussa, saatoin mennä ihan hetkeks vaan vessaan , ja tihrustaa pari kyyneltä. kai se sit sai mut jaksamaan taas sen loppupäivän.

 

 

pienetki jutut, sai mun olon vaan hirveemmäks. jossain välissä, ku mun 'tilanne' vaan teki laskua alas ja alas, sain mä lopulta itteni mutkien kautta juttelemaan aikuiselle. monta vuotta mä olisin halunnu mennä, mutten uskaltanu. taas uusien kurvien kautta, mun olo alko helpottumaan. mitä enemmän aikaa kulu, sitä paremmaks mun olo muuttu. jossain välissä mä lopetin sielä ns. terapiassa käymisen. nyt ku ajattelee, se ei ollu ehkä viisas päätös, mut päätös kuitenki.

 

 

mä alennuin välillä mun paheisiin ja iltaitkuihin, ja myönnän itkeskeleväni vieläkin itteni uneen välillä. mut en enää joka yönä. oli niitä hetkiä, ku itkin lattialla kyhjöttäen koko yön. mut mun olo helpottu. ja tässä mä oon, vakavien ja jopa sairaitten ajatusten saattelemana , tässä mä istun ja kirjotan tätä ylipitkää postausta. on mulla vieläki välillä huono olo, muttei enää niin huono, eikä enää niin usein.

pakko sanoo, mä oon aika helvetin vahva.

vaikkei siltä ihan aina tunnukkaan